Intuitio

Olen viime päivinä imenyt itseeni Tommi Parkon teosta Intohimoa ja millimetripaperia, joka on eräänlainen luovan kirjoittamisen opas keskittyen runojen kirjoittamiseen. Kirjoituskurssi josta kirjoitin aikaisemmin, on tämän samaisen henkilön vetämä kurssi runokokoelman tekemisestä.

Tätä kirjaa lukiessani ymmärsin yhtäkkiä erään asian joka minulle sanottiin 5 vuotta sitten (?!). Miten niin pitkät piuhat. No se ei ollut se asia, vaan maisteriopintojeni aikana toinen proffista sanoi minulle kun kävimme läpi Letters to Pete Jockey- taiteilijakirjaan tekstejä että, “You are not an intuitive maker”. Jollakin tasolla ymmärsin tuon jo silloin koska se lohdutti minua aavistuksen. Sain ikäänkuin anteeksi muodollisuuteni ja oikeutuksen tehdä taidettani omalla tavallani. Mutta tänään tuon virkkeen syvin sanoma ilmeni minulle täysin ja se pitää niin paikkaansa! Olen 10 vuotta puskenut menemään kuvia joita kukaan ei tajua. Teen töitä vuoden tai pahimmassa tapauksessa kolme vuotta (The Singing Neighbour 2009-2011), väännän ja käännän aihettani ja teemaani jokaiseen suuntaan yrittäen nähdä siitä kaikki mahdolliset puolet. Luen ja opiskelen historiaa, luon itselleni metodeja ja pidättäydyn kaikesta ylimääräisestä jotta asian ydin tulisi mahdollisimman selkeästi esiin. Haluan välittää viestin ja haluan että katsoja saa viestin juuri sellaisena kun olen sen valmistanut. Lopulta saan oksennettua ulos 10 kuvaa joita kukaan ei ymmärrä, koska ne ovat niin suljettuja ettei tulkinnalle ole tilaa. Valokuvaamiseni on perustunut jonkinlaiseen tiedon välittämiseen (joka tavallaan onkin valokuvaamisen perimmäinen idea, mutta onko sellainen taide kovinkaan mielenkiintoista…) ja olen kyennyt tekemään kuvia vasta kun olen omaksunut valtavan määrän tuota tietoa ja varma siitä että osaan välittää faktat faktoina. Siksi en ole ollut kovin tuottelias. Koska olen hieman laiska hankkimaan sitä tietoa. Mikä paradoksi.

Miten ymmärsin tämän nyt yhtäkkiä. Koska kirjoittaessani teen täysin toisin! Kun kirjoitan, toimin täysin intuition vallassa. En ajattele mitään sääntöjä, konventioita, tulkintoja, teesejä, kausaliteetteja tai eri puhuttelun tapoja. Kirjoitan sellaista tekstiä, joka mielestäni kuulostaa hyvältä ja jota haluaisin itse lukea ja yritän ilmaista itseäni täsmällisesti ja olemaan mahdollisimman rehellinen. Ehkä pikkuhiljaa, kun opin tätä kirjoitushommaa enemmän siirryn pari askelta muodollisempaan suuntaan, mutta uskon runojeni kestävän sen.

Olen sittenkin a very intuitive maker!

Advertisements

Flow hukassa… huhuu? Onko kukaan nähnyt?

Olen ilmoittautunut, hetken mielijohteesta kai, kirjoituskurssille. Se tuntui sillä hetkellä hyvältä. Eli pari päivää sitten. Olin juuri kirjoittanut muutaman runon johon olin aika tyytyväinen ja ajatukset tuntuivat jotenkin harvinaisen kirkkailta. Kunnes avasin tekstitiedoston tänään uudestaan ja nyt kaikki näyttää, kuulostaa ja tuntuu aivan kauhealta sonnalta! Ryhdyin kuitenkin kirjoittamaan mutta myös kaikki mitä näytölle ilmestyi oli täyttä sitä itseään. Tunsin sen kirjoittaessanikin, että tämä on nyt kauhean väkinäistä eikä flow-tilasta ole hönkäystäkään jäljellä. Apua! Parin päivän päästä olisi tarkoitus istua koko päivän kirjoittamassa ja juttelemassa runoista ja minun sormeni eivät suostu kirjoittamaan mitään järkevää. 

Pidän runojen kirjoittamisesta koska niissä voi esittää asiansa tiivistetysti. En myöskään puhuessa saa juttuja venymään pitkiksi, vaikka pinnistelisin. Kuuntelen ihastuneena ihmisiä, jotka selittävät ummet ja lammet jostakin perin yksinkertaisesta asiasta ja käyttävät kuvaavaa kieltä ja paljon välihuomautuksia. Olen yrittänyt treenata tällaista puhetapaa, mutta ei se oikein luonnistu. Kirjoittaessa se on helpompaa kun on aikaa ajatella, mutta pidän kyllä silti enemmän lyhyestä ilmaisusta. Asia on niinkuin näin ja sillä jämpti. Mitä sitä enempää jaarittelemaan. 

Aiheeseen liittyvä haiku:

flow on hukassa

ehkä sitä ei ollut

ensinnäkään

Uusi alku (vol. 2058583020384)

Vai että rupeaisin taas kirjoittamaan tänne blogiin. Pyyntö tuli jostakin alitajunnasta, kun mietin omaa kirjoittamisen historiaani. Se on yhtä poukkoileva kuin kaikki muukin historia, tapahtuu ensin jotakin joka johtaa johonkin joka päättyy johonkin. Ja siinä välissä on monia sivujuonia ylä- ja alamäkineen, useita hahmoja ja paljon erilaisia paikkoja.

Kirjoitin ensimmäisen tarinani käsin A5 kokoiselle ruutupaperille ala-asteikäisenä. Tarina taisi olla kolmen-neljän sivun mittainen. Piirsin kirjalle myös kannen ja kirjoitin takasivun tekstin ja nidoin koko nivaskan yhteen, niin että siitä todella tuli oikea kirja. Muistan antaneeni sen opettajalleni ja muistiini on jäänyt kuva, jossa kirjani on pienessä olkikorissa luokan pianon päällä. Sitten pimenee, en muista mihin se lopulta päätyi, todennäköisesti kevätsiivouksen yhteydessä roskakoriin. En muista kirjan nimeä enkä oikein tarinaakaan, paitsi että se sijoittui jotenkin Karjalaan ja toiseen maailmansotaan, eli aihepiiri oli suoraan 10 vuotiaan tytön arjesta ammennettu. Harmi että se on hukkunut.

Toisen tarinani kirjoitin sitten jo kirjoituskoneella ja se oli muistaakseni 10 sivua pitkä. Se oli täynnä korjauslakkaa ja rivit olivat niin tiiviisti toisissaan kiinni, että lukeminen oli hankalaa. Sen nimi oli “Seitsemän sielua ja neljä päivää” ja kuten nimestä saattaa päätellä, oli kyseessä hyytävä dekkari. Tarinan pääosassa oli yksityisetsivä nimeltä Pete Jockey. Henkilöhahmoja ja ruumita tuli ja meni, ja Pete Jockey näytti olevan aivan hukassa tutkinnan kanssa kunnes yhtäkkiä viimeisellä sivulla ratkaisi koko keissin. Liian äkkinäinen ja tynkä loppuratkaisu oli yksi tämän teoksen ongelmista. Kirjan ensimmäinen nimi oli “Pete Jockey ja punainen varjo” joka viittasi varjoon, jonka silminnäkijät olivat nähneet juuri ennen ensimmäisen uhrin kuolemaa. En kuitenkaan keksinyt miten varjo olisi voinut olla punainen joten muutin tarinan nimen. Punaisen varjon kohtaus jäi kuitenkin lopulliseen tarinaan koska kokonaisen kappaleen tuhriminen korjauslakkaan ei innostanut. Tämä onkin kirjan ensimmäinen mysteeri, mikä on se punainen varjo, jota ei selitetä mitenkään! Aloitin myös jatko-osan kirjoittamisen, mutta siinä vaiheessa nimi Pete Jockey tuntui hieman hölmöltä joten vaihdoin nimen Richard Slammeriksi (veljelleni tulleen lumilautailulehden mukaan). Kuten yleensä, jatko-osat eivät toimi, eivätkä varsinkaan jos päähenkilön nimi yhtäkkiä muutetaan ilman että sille annetaan mitään selitystä. En päässyt alkua pidemmälle. Silloin jo minua vaivasi sama asia kuin nykyään kirjoittaessa, en tiedä aloittaessani minne haluan tekstin kanssa oikein päästä. Enkä tiedä kuuluuko sitä edes tietää. Ehkä oma kirjoitustyylini on enemmän sellaista “hyppää kyytiin ja katso minne päädyt”-tyyppistä, kuin vahvasti juonivetoista ja kohtausluettelon mukaan etenevää lineaarista kerrontaa.

Sain lapsena valmiiksi vielä kolmannenkin novellin, tietokoneella kirjoitetun “Hyeenat Pecosin länsipuolella”. Olin hyvin monipuolinen kirjailijanalku ja tämän viimeisen kertomuksen lajityyppi oli western (en tiedä onko kirjallisuudessa tätä genreä?). Pidin Lucky Luke sarjakuvista ja kirjoitin tarinan joka sijoittui siihen maailmaan, mutta oli huomattavasti vakavampi. Tässäkin taisi olla jokin murha taustalla, mutta painotus oli jo henkilöhahmojen välisissä suhteissa. Olin oppinut dekkaria kirjoittaessani, että hahmoja ei saa olla liikaa koska on vaikeaa keksiä niille kaikille tekemistä koko ajan ja sen lisäksi lukija, ja joskus kirjoittajakin, menee helposti sekaisin että kuka oli kuka ja kuka teki mitä. Keskityin myöskin loppuratkaisuun, ettei se tulisi liian nopeasti vaan että tarina ikäänkuin sujuvasti liukuisi kohti loppua. Tämän toteuttaminen vaan on kamalan vaikeaa, jos ei tiedä mikä se loppu on ja milloin se tulee. Mutta onnistuin mielestäni kohtalaisesti. “Hyeenat Pecosin länsipuolella”-teokseen sisällytin myös ensimmäistä kertaa hengellisiä viitteitä joihin palasin sitten vanhempana kirjoittaessani runoja. En tiedä mistä tämä kiinnostus on peräisin, sillä emme olleet laisinkaan uskonnollisia vaan aivan tavallinen perhe joka ei koskaan käynyt kirkossa, mutta kuului seurakuntaan tavan takia. Kirjani hahmoista yksi oli kuitenkin pappi ja koska dialoginkirjoitustaitoni eivät olleet kovin kummoisia, vastasi hän yleensä kysymyksiin lainauksella raamatusta. Selasin siis tarinaani varten raamattua, eli tein taustatutkimusta. 

Näiden kolmen bestsellerin jälkeen kirjoittamiseni muuttui ja muutuin ehkä minäkin niin, ettei kokonaisen tarinan kirjoittamisesta alusta loppuun enää tullut mitään. Aloitin kyllä useitakin, enimmäkseen ne kertoivat nuorista joiden elämä kulkee hieman sivuraiteilla, oli huumeidenkäyttöä, pienrikollisuutta, orpoutta ja vaikka mitä kamalaa. Pääosassa ja kertojana oli usein tavallisesta perheestä oleva tyttö, jonka osa oli olla porukan omatunto ja järki ja seurailla vierestä kun muu jengi sekoilee. Näistä ei kuitenkaan koskaan tulleet muuta kuin alkuja, en osannut kuljettaa tarinaa uskottavasti enkä oikein luoda hahmojakaan. Tässä kohtaa jonkinlainen hahmotelma tai synopsis tarinan kulusta olisi varmasti auttanut. Iän mukana tuoma itsekritiikki varmasti vaikeutti kirjoittamista myös. Tarinoiden sijaan hurahdin runoihin, mutta siitä ehkä sitten toisella kertaa. 

Two voices of consciousness #21

Comes days when it is just plain impossible to see the light. When you question every single decision you ever made so far and ask yourself if this is really the kind of life you were expecting to be living at this stage. When you can’t see the light, the tunnel seems exhausting. Dark, moist, echoing metallically to your unsaid or even unthought of thoughts. This is not how I expected it to be, you keep telling yourself, as if it made any difference. As if anything you say or do makes any difference. Time just keeps on going. First you are relieved and happy about finally resolving your work. You take time out of the studio, time for yourself and your family perhaps. You deserve it. You worked so hard. Enjoy yourself now, there’s plenty of time. You haven’t been in the studio the whole week, a couple of weeks, a month, a few months. After a while the 30 days cycle turn into 6 months periods. Several of them. You notice you haven’t made any new work in a year. In 2 years. And there’s me. I’m the one sitting at the sandpit picking sand out of my collar after a hilarious misunderstanding. You’ll meet me there at the 2 year marking. I feel so divided. There are moments, when I would just want to end this shit and start a less stressful life. Engage with some other activity that would be less knee-breaking, nerve-stretching and hair-pulling. This is just taking beyond far more than it is giving at the moment. Then on another hand, what else can I do that makes any sense. I haven’t produced new work in 2 years and these small, innocence to begin with but paralysing and suffocating at worst, keeps asking me if I ever will again. And I don’t know what to answer them, or if I even want to, so I just keep on ignoring them until they are silent or the opposite, shouting their frustration right at me. Intellectual exhaustion is my diagnose and oblivion the cure.

Two voices of consciousness #20

I have been on about this before and I will continue to dwell upon this issue for some time to come, I’m sure. But again these thoughts just hits me like a million amperes, in the most unpredictable circumstances but most often in the shower, since that is the only place – except for my studio, which at the moment is providing me the opportunity to study for my exams rather than make art – where I am truly on my own. Even if the jolliness can’t last for longer than some ten minutes at a time before the hot water runs out, it works as a lucrative platform for me to gather my thoughts. My thoughts and reflections on my domestic life and existence vs. art making mostly. But my recent wonderings and theories has left me far more at ease with the situation, than the previous ones have. Instead of going on about – tediously – how my family quite brutally robs time from my art making, it actually does quite the contrary in providing for it as well. My life without my family would not be the exact same only minus partner, kids and a mortgage, but far less. Being so well informed about myself as I am at the age of 30, I suspect I would be living in a one bedroom flat somewhere in the affordable and comfortable suburbs (not the trendy and artistic city centre quarters that I can only fantasise of staying in). I would also be working nine to five to pay for the bills in a job that my spiritual growth would have absolutely nothing to gain from and I would most likely be trapped in a not really working but far too practical to brake kind of relationship. I would also not have much more of a social life than I have now (actually less since I would be living alone) and I would not make much more art than I am making today, simply because I wouldn’t have the time or the energy to do so. So in my case being a part of this, what I like to call a self-providing unit also known as the Family, makes it possible for me to make art in the first place. My family is providing for me and my practice. And that is a remarkable change in attitude for me to realise. My domestic life and my art practice are not two separate entities that needs somehow, by force mostly, entwine but in fact they are fully reliant on each other. One could not exist without the other.

Two voices of consciousness #19

2015-04-17 16.24.15 2015-04-24 16.33.38

While pondering on some new work at the studio, I got myself something else to marvel. I just collected a package full of thesis books from undergraduate photography students I happily agreed on grading. Just looking at the books made me pretty impressed, they sure look a hell of a lot better than our books did a few years ago… The degree show opens at Tobaksmagasinet in Jakobstad on the 7th of May and runs until the 28th.

What about the new work then. Reading an article in the paper some while ago made be realise the interesting paradox between the Finnish and Swedish words for conscience; omatunto (fin.) and samvete (swe.). They both tell of the same thing, i.e a person’s moral sense of right and wrong, even though literally they describe two completely different approaches. While as the Finnish word talks about a person’s intimate, very personal feeling about right and wrong the Swedish translation is all about a shared, collective understanding of right and wrong. Quite different attitudes in my opinion. It is about the polarity that exists in, well, everything apparently. The personal vs. the shared, subjectivity vs. objectivity, feeling vs. fact, your view on yourself vs. the image other people project on you. And everything in-between.

porch_web

remppa_web

trace_web

FelixDomesticus2_web

autumn_web

Two voices of consciousness #18

Establishing a continuous studio practice. Raising from the ashes like a hammered phoenix bird, shaking its wings from excess matter, grooming its feathers back into order and slightly blushing for the meek stumble. I have a new studio! Life the way I learned to know it during last year can continue. It feels almost like a not deserved liberty, that I can escape the brutal and tedious reality into my bat cave and just sleep on the couch, if that’s how I feel like. Like I did today. It’s cold, it’s hot, it smells like oil and paint because of the garage it’s situated on top off but it’s all mine.

Trying to figure out what to bring into the studio is not as easy of a task as you might expect. I only wish to share this space with certain items, only some very sough after artefacts can enter this space and become its fixture. Only the very valid objects becomes “something I have in the studio”, thus can they be photographed as a part of the studio. I am building my studio landscape piece by piece. What an extraordinary thing to do!

Art can be born where there is specific prerequisites for exactly that and nothing else. Or somewhere completely else perhaps?

StudioLandscape4

Two voices of consciousness #17

Finding freedom did not bring me peace, quite the opposite. Rather than surround me with productive comfort, it pushed me into a deep, creative crisis that mainly revolves around questioning my role as an artist and the general meaning and quality of my work. I’ve been thinking about the Artist in relation to the Family, what it means to be born into a family of artists, what the impact of these circumstances has on the art that is made by someone who did not learn the job in art school but by someone who never even considered any other carries alternatives. Or more accurately, art made by someone who does not see himself or herself even having a carrier, only a life. And this is what I should remember, art is not a carrier choice, it is only a life style. Taking in consideration that even if you are fully qualified (academically) and that you make work on a full time basis, it hardly ever pays you a salary. If you can’t feed you family with your art, can you call yourself a professional artist?  Art is not a profession, it is a choice of lifestyle. I always wonder how come we never have money for anything, but we can still afford everything.

Is it so that the children of artist’s, who also grows up to become artists, can skip a few steps on the run, jump over some phases of their artistic growth simply because they are already familiar with the lifestyle and all the sacrifices that is built into it. Or maybe they don’t see them as sacrifices, it is just life the way they know it. For someone who comes from “the outside”, no reason to use euphemism’s here, it has taken a long time for me to even be able to call myself an artist, because it’s simply just not anything you do. It’s not a profession. You either are an artist or you’re not. And it can take a lifetime to figure that equation out.

I am struggling with my artistic identity. I can’t place it anywhere. I’m constantly validating my choices and telling myself and others, who ever happens to ask me the appalling question “what do you do for a living?”, that art is a real job. I have an obsessed need and unrealistic idea of that I need to make living on this even though everybody knows that paying bills with art is a long shot. I can’t help myself thinking, that if you can’t pay your bills with it, it’s not a real job. I sometime wish, every second day currently, that I had a regular job that would at least give me an excuse to not think about who or what I am.

I’ve had such a clear picture in my head of what it means to be an artist, that firstly I haven’t been able to call myself an artist and secondly, doing just that, achieving something that would earn me that title, has been my silent goal for several years. It has made me come into this from a completely backward position. I have been applying and striving all around, grabbing opportunities from every angle and compensating the lack of actual work with administrative activity. Sometimes successfully all to judge, but still. Gain has been my endeavour. My work has not risen from me, rather the outside world, dictated by the appropriate trends and I made what I thought would be appreciated. And when it wasn’t, I fell. What I could not work out before, and what the past year mainly thought me, was that it wasn’t appreciated because it was “bad” it just wasn’t honest. When I found the freedom of making work that is honest and pure and released from everything that by force surrounds it if I don’t fight it, I found myself questioning my artistic identity and whether I am, or ever will be, able to pull it off as an artist.

When everything is stripped down to the core, honesty is what remains. And that is the most heart braking thing there is. 

Two voices of consciousness #16

Many aspects of my work has reshaped and evolved, not just the pictures. I have had a hard time adjusting to the fact, that the core reason why I make images in the first place has started to turn into something that is far more convoluted than just one simple thing. I have these grand ideas, partly because I feel I need to justify what I do in order to be allowed to do it at all. I still get inspired by Grand Narratives, but that is just that, I get inspired. Before, and not so long ago I must admit to my embarrassment, I got so fixed on my topic and that my images had to respond to that argument, that I could feel how my subject slowly strangled me and made me completely paralysed and unable to respond at all, specially not creatively. This happened during the song stage project by the formal methodology I used, and recently it almost happened again, but by the concept and the “grand idea”. Instead of thinking that my work is about something, I should think that my work has been inspired by something. The form the work takes after that, is to a certain point beyond my control and I need to start accepting that or otherwise I must eventually stop doing this. My need to control has just exceeded the limits of any common sense. I try to control my images, which are not in the need to be restrained at all. I have constantly tried to superimpose my ideas on my images and all they have been doing, is struggling to run away and have a life of their own. My images are strong enough to stand on their own, without a narrative holding their back. Why haven’t I been able to see that before!

I start out with something very clear and even formal, but then my work takes over and everything becomes much more complex, but ever still direct and honest. I don’t need to explain what my work is about, specially because it seems like I don’t even know myself until it has reached a point where I know again. I have had such a strong view on myself as an artist and what kind of artist I want to be and what the questions I want to ask are, that I have completely discarded the joy of making work and then stepping back to see how it turned out like. I have made the images in my head before even putting the film in the camera, and by doing so, I have become so bored at the image that I have moved on to the next one and the next one before actually making anything. Out of all the images I could have made during the past 5 years, I have made probably around 30%. This percentage needs to get higher.

I was told recently that I have three layers of consideration, three filters that my images go through. Usually people have one, and that is plenty. I have three. By the time I get to the third one, there’s not much spontaneity left. Contemplation and consideration yes, joy none. I am not an intuitive maker, I was also told, and I agree. My intuition take form as confidence and in the way I make decisions, I don’t walk around unsure of what to do or how to do it, I make up my mind quickly and I usually stick to my plans. Plans yes, I have a lot of them. I sometimes become way too self conscious with all my plans, that again, I loose the pleasure. The pleasure of not knowing the final results ahead. Now how can I turn my head around that?