Vai että rupeaisin taas kirjoittamaan tänne blogiin. Pyyntö tuli jostakin alitajunnasta, kun mietin omaa kirjoittamisen historiaani. Se on yhtä poukkoileva kuin kaikki muukin historia, tapahtuu ensin jotakin joka johtaa johonkin joka päättyy johonkin. Ja siinä välissä on monia sivujuonia ylä- ja alamäkineen, useita hahmoja ja paljon erilaisia paikkoja.
Kirjoitin ensimmäisen tarinani käsin A5 kokoiselle ruutupaperille ala-asteikäisenä. Tarina taisi olla kolmen-neljän sivun mittainen. Piirsin kirjalle myös kannen ja kirjoitin takasivun tekstin ja nidoin koko nivaskan yhteen, niin että siitä todella tuli oikea kirja. Muistan antaneeni sen opettajalleni ja muistiini on jäänyt kuva, jossa kirjani on pienessä olkikorissa luokan pianon päällä. Sitten pimenee, en muista mihin se lopulta päätyi, todennäköisesti kevätsiivouksen yhteydessä roskakoriin. En muista kirjan nimeä enkä oikein tarinaakaan, paitsi että se sijoittui jotenkin Karjalaan ja toiseen maailmansotaan, eli aihepiiri oli suoraan 10 vuotiaan tytön arjesta ammennettu. Harmi että se on hukkunut.
Toisen tarinani kirjoitin sitten jo kirjoituskoneella ja se oli muistaakseni 10 sivua pitkä. Se oli täynnä korjauslakkaa ja rivit olivat niin tiiviisti toisissaan kiinni, että lukeminen oli hankalaa. Sen nimi oli “Seitsemän sielua ja neljä päivää” ja kuten nimestä saattaa päätellä, oli kyseessä hyytävä dekkari. Tarinan pääosassa oli yksityisetsivä nimeltä Pete Jockey. Henkilöhahmoja ja ruumita tuli ja meni, ja Pete Jockey näytti olevan aivan hukassa tutkinnan kanssa kunnes yhtäkkiä viimeisellä sivulla ratkaisi koko keissin. Liian äkkinäinen ja tynkä loppuratkaisu oli yksi tämän teoksen ongelmista. Kirjan ensimmäinen nimi oli “Pete Jockey ja punainen varjo” joka viittasi varjoon, jonka silminnäkijät olivat nähneet juuri ennen ensimmäisen uhrin kuolemaa. En kuitenkaan keksinyt miten varjo olisi voinut olla punainen joten muutin tarinan nimen. Punaisen varjon kohtaus jäi kuitenkin lopulliseen tarinaan koska kokonaisen kappaleen tuhriminen korjauslakkaan ei innostanut. Tämä onkin kirjan ensimmäinen mysteeri, mikä on se punainen varjo, jota ei selitetä mitenkään! Aloitin myös jatko-osan kirjoittamisen, mutta siinä vaiheessa nimi Pete Jockey tuntui hieman hölmöltä joten vaihdoin nimen Richard Slammeriksi (veljelleni tulleen lumilautailulehden mukaan). Kuten yleensä, jatko-osat eivät toimi, eivätkä varsinkaan jos päähenkilön nimi yhtäkkiä muutetaan ilman että sille annetaan mitään selitystä. En päässyt alkua pidemmälle. Silloin jo minua vaivasi sama asia kuin nykyään kirjoittaessa, en tiedä aloittaessani minne haluan tekstin kanssa oikein päästä. Enkä tiedä kuuluuko sitä edes tietää. Ehkä oma kirjoitustyylini on enemmän sellaista “hyppää kyytiin ja katso minne päädyt”-tyyppistä, kuin vahvasti juonivetoista ja kohtausluettelon mukaan etenevää lineaarista kerrontaa.
Sain lapsena valmiiksi vielä kolmannenkin novellin, tietokoneella kirjoitetun “Hyeenat Pecosin länsipuolella”. Olin hyvin monipuolinen kirjailijanalku ja tämän viimeisen kertomuksen lajityyppi oli western (en tiedä onko kirjallisuudessa tätä genreä?). Pidin Lucky Luke sarjakuvista ja kirjoitin tarinan joka sijoittui siihen maailmaan, mutta oli huomattavasti vakavampi. Tässäkin taisi olla jokin murha taustalla, mutta painotus oli jo henkilöhahmojen välisissä suhteissa. Olin oppinut dekkaria kirjoittaessani, että hahmoja ei saa olla liikaa koska on vaikeaa keksiä niille kaikille tekemistä koko ajan ja sen lisäksi lukija, ja joskus kirjoittajakin, menee helposti sekaisin että kuka oli kuka ja kuka teki mitä. Keskityin myöskin loppuratkaisuun, ettei se tulisi liian nopeasti vaan että tarina ikäänkuin sujuvasti liukuisi kohti loppua. Tämän toteuttaminen vaan on kamalan vaikeaa, jos ei tiedä mikä se loppu on ja milloin se tulee. Mutta onnistuin mielestäni kohtalaisesti. “Hyeenat Pecosin länsipuolella”-teokseen sisällytin myös ensimmäistä kertaa hengellisiä viitteitä joihin palasin sitten vanhempana kirjoittaessani runoja. En tiedä mistä tämä kiinnostus on peräisin, sillä emme olleet laisinkaan uskonnollisia vaan aivan tavallinen perhe joka ei koskaan käynyt kirkossa, mutta kuului seurakuntaan tavan takia. Kirjani hahmoista yksi oli kuitenkin pappi ja koska dialoginkirjoitustaitoni eivät olleet kovin kummoisia, vastasi hän yleensä kysymyksiin lainauksella raamatusta. Selasin siis tarinaani varten raamattua, eli tein taustatutkimusta.
Näiden kolmen bestsellerin jälkeen kirjoittamiseni muuttui ja muutuin ehkä minäkin niin, ettei kokonaisen tarinan kirjoittamisesta alusta loppuun enää tullut mitään. Aloitin kyllä useitakin, enimmäkseen ne kertoivat nuorista joiden elämä kulkee hieman sivuraiteilla, oli huumeidenkäyttöä, pienrikollisuutta, orpoutta ja vaikka mitä kamalaa. Pääosassa ja kertojana oli usein tavallisesta perheestä oleva tyttö, jonka osa oli olla porukan omatunto ja järki ja seurailla vierestä kun muu jengi sekoilee. Näistä ei kuitenkaan koskaan tulleet muuta kuin alkuja, en osannut kuljettaa tarinaa uskottavasti enkä oikein luoda hahmojakaan. Tässä kohtaa jonkinlainen hahmotelma tai synopsis tarinan kulusta olisi varmasti auttanut. Iän mukana tuoma itsekritiikki varmasti vaikeutti kirjoittamista myös. Tarinoiden sijaan hurahdin runoihin, mutta siitä ehkä sitten toisella kertaa.
sidetrackblog.wordpress.com 